Kaikki artikkelit

Syypäitä, syyllistäjiä ja syyllistämisestä syyttäjiä

Yhteiskunnallisista ongelmista keskusteltaessa pohditaan syitä, ilmenemismuotoja ja seurauksia. Etenkin syiden ja taustojen erittely vaikuttaa vaivalloiselta, kun asioiden välisten yhteyksien pohdinta koetaan varsin usein syyllistämiseksi.

Syyllistäminen on siitä salakavala ilmiö, että esimerkiksi tekstissä moni neutraali lukija ei sitä välttämättä ollenkaan huomaa, mutta varsin usein syyllistetty ilmoittautuu itse tai sitten joku muu ilmoittaa hänet. Tekstissä ei tarvitse nimetä ketään, jo pienikin paikantava viittaus saattaa riittää; näin oletkin tullut syyllistäneeksi vaikkapa jonkin toimialan kokonaisuudessaan, yrittäjät, työttömät, Suomen, länsimaat, kehittyvät maat, nuorison, elävät tai edeltämme menneet sukupolvet. Vanhaa fraasia mukaillen: kunhan ongelma mainitaan, niin syyllistetty kyllä keksitään.

Epäilemättä aiheetonta ja asiatonta syyttelyäkin maailmassa tapahtuu, mutta mitä ilmeisimmin varsin vähän siihen nähden, kuinka paljon syyllistämisestä varoitellaan ja loukkaannutaan. Syyllistämisestä syyttäminen onkin usein retorinen manööveri, joka suistaa keskustelun varsinaisten aiheiden käsittelystä metatasolle, puheeseen puhujista sekä näiden oletetuista motiiveista ja päämääristä.

Miksi syyllistämistä nähdään kaikkialla?

On syytä pohtia, miksi keskustelukulttuuri on kehittynyt tähän suuntaan. Ensinnäkin voidaan ajatella, että aikamme yleinen eetos suosii positiivisia lähestymistapoja, pirteyttä ja pöhinää. Muut tulokulmat koetaan lannistaviksi, latistaviksi, masentaviksi – ja syyllistäviksi. Ratkaisukeskeisyydestä puhutaan mieluusti, mutta sekin puhe jää helposti ympäripyöreäksi, jos konkreettisen ongelman paikantaminen jumittuu esimerkiksi kinasteluun siitä, kuka tai mikä on suurin syyllinen, onko joku toinen mahdollisesti vielä suurempi syyllinen, ja pitäisikö näitä syyllisiä lopulta edes ääneen mainita, jottei syyllistyttäisi syyllistämiseen.

Toisena tekijänä saattaa vaikuttaa sosiaaliselle medialle tyypillinen kärjistävä ja ihmisiä vastakkain asettava ilmapiiri, jossa keskustelu kiertyy subjektiivisen kokemisen ja anekdoottien ympärille. Kanssakeskustelijoiden puhetta lähestytään usein ensisijaisesti identiteettipolitiikkana ja vasta toissijaisesti, jos silloinkaan, asioiden käsittelynä. Kärjistämiseen kuuluu myös ääriajattelu, ehdottomuus ja kohtuuttomuus: yksityisautoilun epäkohtien esiin nostaminen tulkitaan pyrkimykseksi kieltää autoilu kategorisesti ja niin edespäin.

Muutospyrkimysten taustalla on usein korjaamista vaativia käytänteitä, ja näiden osoittaminen taas saatetaan kokea suoraan itseen, omaan identiteettiin ja elämäntapaan kohdistuvaksi kritiikiksi.

Kolmanneksi olemme laajalti omaksuneet ajatusrakennelman, jota voidaan kutsua vaikkapa ”kaikkivoivan kuluttajan” myytiksi. Tämän myytin mukaan kulutusvalinnat ratkaisevat kaiken, ja siksi minkä tahansa ongelman nostaminen koetaan herkästi hyökkäykseksi kuluttajaa – ja mikä raskauttavinta – kuluttajan vapautta vastaan. Muutospyrkimysten taustalla on usein korjaamista vaativia käytänteitä, ja näiden osoittaminen taas saatetaan kokea suoraan itseen, omaan identiteettiin ja elämäntapaan kohdistuvaksi kritiikiksi. Näin voi jäädä huomaamatta, että kritiikki ehkä kohdistuukin ensisijaisesti ja painokkaammin systeemitasolle tai poliittisiin ja kuluttajaa rajoittaviin tai ohjaaviin toimiin.

Neljänneksi negatiivisten tunteiden ja reaktioiden ylikorostuminen tuottaa eräänlaisen noidankehän: koska ihmiset ovat herkkiä näkemään syyllistämistä joka paikassa, syyllistämisestä varoittelu katsotaan yleisesti viisaaksi; ”vältä syyllistämistä” nousee erilaisiin viestinnän ohjeistuksiin ja ylipäänsä tapaamme ymmärtää hyvä ja toimiva viestintä – ja tässä viitekehyksessä tulkitsemme toisten puheenvuoroja huomaten niissä tietenkin yhä hanakammin syyllistämistä.

Menikö tunteisiin?

On totta, että myönteiset asiat herättävät myönteisiä reaktioita, ja ongelmista puhuttaessa on hyvä nostaa esiin myös tilanteen valoisia puolia, kehittämismahdollisuuksia tai jopa oivaltavia ratkaisuja. Kiertotaloudesta puhuttaessa mieleen jäävät epätodennäköiset menestystarinat ja -tuotteet sekä elämää helpottavat ratkaisut. Voi ajatella, että hyvän kriisiviestinnän periaatteet pätevät tässäkin: tunnusta tosiasiat ja myönnä syyllisyytesi mutta pyri myös tuomaan esiin myös kriisin generoimat hyvät asiat: korjaavat toimenpiteet, kehitetyt käytänteet, oppiminen ja kehittyminen.

On myös totta, että kielteisiksi tai jollakin tapaa sosiaalisesti hankaliksi koettujen asioiden esittäminen on taitolaji. Puntaroimme sopivia sävyjä ja lähestymistapoja jatkuvasti arjessakin, kun joudumme vaikkapa kieltämään, kehottamaan tai käskemään kanssaeläjiämme. Lingvistit ovat eritelleet tällaisia direktiivisyyden ilmaisun tapoja ja osoittaneet, että hankalien asioiden ilmaisemiseen on kehittynyt laaja valikoima kielellisiä keinoja, joilla kärjekkyyden tai kohteliaisuuden astetta varioidaan tilannekohtaisesti.

Jos syyllisyys laajemmista, yhteiskuntaa, ihmiskuntaa tai koko planeettaa uhkaavista ongelmista lankeaa liian lähelle, osoitamme mieluusti suurempia syyllisiä tai korkeintaan korostamme syyllisyyden kollektiivisuutta.

Rehellinen itsetutkiskelu on sekin vaikea laji. Kielitoimiston sanakirja määrittelee esimerkiksi paheen ”eettisesti huonoksi inhimilliseksi ominaisuudeksi”. Tietyllä tasolla puhummekin suhteellisen luontevasti paheistamme: söin eilen suklaapatukan, kahvia tulee juotua liikaa, otin toisenkin saunakaljan. Tämäntapaisia ovat taannoisen gallupin mukaan suomalaisten yleisimmin tunnustamat paheet. Sopivat, mukavat paheet ovatkin ihmisen kokoisia, ne tuovat persoonaamme kenties pientä rosoa mutta eivät häiritseviä ristiriitoja. Sen sijaan jos syyllisyys laajemmista, yhteiskuntaa, ihmiskuntaa tai koko planeettaa uhkaavista ongelmista lankeaa liian lähelle, osoitamme mieluusti suurempia syyllisiä tai korkeintaan korostamme syyllisyyden kollektiivisuutta.

Vaikutussuhteiden osoittamista ei kuitenkaan välttämättä tarvitse mieltää heti syyllistämiseksi ja toiseksi: esimerkiksi ilmaston lämpenemiseen vaikuttavan teon osoittaminen ei tarkoita vaatimusta teon kriminalisoinnista tai sen väittämistä, että teon välttäminen johtaisi välittömästi ilmaston lämpenemisen keskeytymiseen.

Aina voi pohtia sitäkin, onko syyllistäminen – ja ehkä etenkin syyllistyminen – kategorisesti huono asia? Jos pyritään muutokseen, korjaaviin toimenpiteisiin, sopiva annos syyllisyyden kokemusta ja katumusharjoituksia on usein olennainen osa prosessia – ja ne on mahdollista toteuttaa myös kiirehtimättä osoittamaan sitä vielä suurempaa syyllistä. Toiseksi henkilökohtaisena harjoituksena kukin voi miettiä kanssakeskustelijoiden mentaalisilla tiloilla spekuloimisen tarpeellisuutta omassa puheessa ja omassa reagoinnissa. Onko niin usein tarvetta fokusoida puheenvuorojen ohi puhujiin, ja tuoko puhe syyllistäjistä, mielensäpahoittajista, tunteisiin menemisestä, koville ottamisesta tai vaikkapa uhriutumisesta todella lisäarvoa keskusteluun?

Ville Virsu
ville.virsu@utu.fi